Vittu kun minua ahdistaa. Näiden erosotkujen lisäksi minua stressaa aivan mielettömästi, kun täytän jälleen ensikuussa vuosia. Moni parikymmentä vuotta vanhempi ihminen saattaisi ärähtää minulle että turpa kiinni, mutta minkäs sitä ihminen tuntemuksilleen mahtaa? Jos jotain olen oppinut elämästä, niin se menee aivan jumalattoman nopeasti. Okei. 24 vuotta ei tunnu vielä miltään. Mutta vuosi menee nopeasti. Sitten ollaan jo 25. Ja viisi vuotta on kuin yksi hujaus, olen huomannut miten nopeasti viisi vuotta menee. Sitten ollaan jo iässä, jolloin pitäisi pikkuhiljaa jo alkaa tietämään että mitähän sitä elämältä mahtaisi haluta. Elän samoja tuntemuksia kuin kolmenkympin kriisin kanssa kamppailevat. Pirun outoa.

Ihmettelen joskus itsekin järjen juoksuani. Eihän 24 ole sentään NIIN paljon. Mutta tuohon 24.ään vuoteen mahtuu niin paljon, että tunnen oloni kaksin verroin vanhemmaksi. Olen kokenut elämässäni jo pennusta lähtien sen, mitä yhdenkään 24- vuotiaan ei kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan tulisi vielä olla kokenut. Mutta minkäs  teet, shit happens. Tunnen suunnatonta kateutta kun joskus kävelen läheisen ala-asteen ohi, lapset naureskelevat iloisina ja kiikkuvat. Minä olin tuossa iässä jo tuntenut maailman taakan harteillani. Piti pitää huolta äidistä, joka oli hirvittävän surullinen narsisti-isäni kanssa - hyvin monta itkuista vuotta. Samaan aikaan minua kiusattiin koulussa, lähes koko peruskoulun ajan. En voinut olla penskana missään turvassa, kotona oli omat itkunsa ja koulussa piti pelätä jatkuvasti milloin saa köniinsä tai mitä paskanjauhannan aihetta olemiseni sietämätön keveys seuraavaksi aiheuttaa. Teininä tuli uudet ongelmat. Juoksin nuorisopsykiatrilla ja ryyppäsin pahaa oloa pois. Enkä ollut edes hädin tuskin täysi-ikäinen, kun elin sitten jo itsekin helvetillistä parisuhdetta. J:n kanssa olin ensimmäistä kertaa onnellinen. Kunnes sekin loppui. En nyt halua tehdä tästä mitään valitusvirttä elämän kurjuudesta, koska onhan minulla ollut hyviäkin hetkiä. Mutta en voi kieltää etteikö tässä olisi jo ollut yhdelle ihmiselle tarpeeksi paskaa niskaan. Joku sanoi minulle joskus, että niille annetaan, jotka jaksaa kantaa. No sitten minun oletetaan jaksavan aika helvetin paljon.

Minua rehellisesti sanoen pelottaa täyttää vuosia. Pelkään, mitä seuraava 24 vuotta eteeni heittää. Minua pelottaa elää. Siis ei mitään väärinkäsityksiä, niin kajahtanut en sentään ole että suunnittelisin mitään junan alle hyppäämistä tai yhtä älytöntä, vaan se pelko on enemmän sellaista tulevaisuuden pelkoa. Toivon että aika pysähtyisi edes hetkeksi, että voisin ryhdistäytyä ja valmistautua siihen, että jotain saattaa tapahtua. Mutta kun aika menee niin nopeasti, että  se mikä tapahtuu, tulee aivan puskista ja säikähdän. Olen siinä mielessä vahva ihminen, että jos pitäisi summata yhteen kaikki mitä olen elämässäni kokenut ja antaa se sama jollekin muulle kannettavaksi, niin siinä saattaisi aika moni hypätä junan alle, mutta minä olen ottanut kaiken tunnollisesti pataan ja noussut aina kokemusta vahvempana. Mutta silti minua pelottaa.

Yksi aivan kummallinen ajatus on kuitenkin herännyt (varmaan liittyy tähän kolmenkympin kriisiini): pitäisikö minun tehdä lapsi? Sillä tavalla voisin antaa jollekin muulle mahdollisuuden koettaa pärjätä vähän paremmin kuin itse olen pärjännyt ja vahtia haukkana, ettei jälkikasvu uusi minun virheitäni. Tekisin merkittävimmän tekoni 24 vuoteen, antaisin mahdollisuuden. Leikittelin J:n kanssa ajatuksella. Rakastamme molemmat toisiamme niin hirvittävästi, että eikö olisi järkevää että fuusioisimme tämän rakkautemme uudeksi elämäksi, joka jäisi elämään kahden kompleksin ihmisen rakkauden muistona. Siinä olisi pala molempia meistä ja se pitäisi meidät eronkin jälkeen edes jotenkin yhdessä. Eikä tekisi samoja mokia kuin me.

Jep. Maailman kaikkeuden älyttömin ajatus.