J muutti pois. J:tä ja minua ei enää ole. J on tällä hetkellä asunnoton, kenties työtönkin ja bunkkaa sukulaistensa luona hirvittävä ryyppyputki päällä. Or so I've heard. No entäs minä sitten? Poden järkyttävää yksinäisyyttä ja istun neljän seinän sisällä raita-aine päässä haistellen samanlaista löyhkää, jollaista tapaa lähinnä uimahallin suihkutiloissa. Pahin itkupotkuvollotusvaihe taitaa olla jo ohi. Tai niin minä ainakin toivon. Päivät ovat sellaista vuoristorataa, toisena hetkenä olen ihan normaali, toisena hetkenä olen valmis hyppäämään sillalta. Niin, ja pelkään olevani myös raskaana. Uskon kuitenkin, että niin paljoa ei Jumalakaan minua pysty vihaamaan että kaiken tämän erotuskan lisäksi olisin vielä paksuna sille ihmiselle joka on syypäänä tähän tuskaan. Kohtuus kaikessa, epätoivossakin. Joten kuittaan mahdollisen pelon sillä. Jossain vaiheessa olisin ollut iloinen tällaisesta sattumasta, mutta nyt J:n ja minun välit ovat niin tulehtuneet ettei sellainen tulisi kuuloonkaan.

Tekisi mieli kiskoa pullollinen tequilaa alas ja sammua kuin saunalyhty, mutta olen jo tähän ikään todistanut sen että asiat eivät koskaan ole niin huonosti etteikö niitä vielä viinalla onnistuisi pahentamaan. Jos olosi on itkuinen ja surullinen jo valmiiksi ja rupeat vielä juomaan siihen päälle, niin silloin viimeistään löydät itsesi sillalta, tai vähintään putkasta. Joten ryhdyin siis värjäämään hiuksiani. Olen myös juossut viime päivinä ahkerasti hellesäässä ja antanut surun ja epätoivon valua hikenä alas iholtani.

Huomenna juominen saattaa ainakin jossain muodossa tulla kyseeseen, sillä ajattelin lähteä ystäväni kanssa erääseen tilaisuuteen ja sen jälkeen baariin. Juominen on siis tietyllä tapaa apu suruun, mutta vain ja ainoastaan baariolosuhteissa., silloin on sentään on edes jonkinlainen pidäke olla itkemättä silmiä pihalle. Särjin sydämeni joskus teini-iässä ja korjailin sitä harva se viikonloppu tolkuttomassa kännissä baareissa (ja eri miesten kanssa). Nykyään en tiedä kuinka tuollainen voisi onnistua. Pystyn kyllä varmasti menemään baariin ja olemaan humalassa, mutta jos joku pilluhaukka tulee iskemään niin en tiedä pystynkö lähtemään jatkoille merkityksettömän panemisen merkeissä. Se huono puoli on siinä, kun on ollut suhteessa ihmisen kanssa, jota on joka solullaan rakastanut. Paneminen on ollut rakastelua(vihaan tuota sanaa ylikaiken, tulee mieleen joku saakelin harlekiinikirja), päättynyt sanoihin 'rakastan sinua' ja nukahtamiseen toisen ihmisen syliin (ei siis sanoihin 'bussi keskustaan lähtee tuolta 50 metrin päästä roskalaatikoiden kohdalta' ja nukahtamiseen ypöyksin).

Pitää vain jaksaa uskoa, että tämä loppuu aikanaan.

Mutsi sanoi, että paras tapa päästä yli särkyneestä sydämestä on tapailla uusia äijiä. Joten jatkan siis nettitreffailua. Monet netissä pyörivät jätkät  (siis poissulkien hullut ja muuten vain omituiset) ovat oikeasti mukana tositarkoituksella ja ovat oikeasti mukavia, eivätkä hae pelkkää panoseuraa, joten voin aivan hyvin käydä heidän kanssaan vaikka kahvittelemassa ja tuntea oloni edes jollain lailla kiinnostavaksi ja viehättäväksi. Ilman että tarvitsee mennä sänkyyn ja tuntea olonsa sen jälkeen paskaksi.

Jep. Hiusten pesulle.

 

Pakko jälleen koota ajatuksia mustana valkoiselle. Velloo taas niin raivostuttavia ajatuksia ihmisistä. Olen aina kuvitellut, että minulla ei välttämättä ole aina kaikki muumit laaksossa. Olin väärässä. Olen näköjään hyvin normaali ihminen, jos ryhtyy vertaamaan näihin lukuisiin sekopäihin, jotka kansoittavat maan kamaraa. Tästä normaaliudesta tulee nauttia täysin rinnoin.

Mistäpähän ilahduttavasta kokemuksesta kanssaihmisistä sitä aloittaisi?

Vaikka tilanne J:n kanssa on vähintäänkin sekava, ajattelin huvikseni kokeilla nettideittailua. Halusin tietää, minkälaista vipeltäjää sinkkumarkkinat pitää nykyään sisällään. Lopputulos ei paljoa ilahduta. Kirjoittelin muutaman viestin normaalilta vaikuttavan tyypin kanssa, ajattelin ensin että tämä tyyppi ei ole mitenkään minun tyyppiäni. Sitten totesin, että on luovuttava tästä nirsoudesta, joka on hallinnut aina suhdettani miehiin. Tämä siis kuuluu uuteen hankkeeseeni nimeltä "itsekehitys". Ajattelin, että minun on jotenkin kehitettävä itseäni ja luovuttava vastaisuuden varalta näistä ihmeellisistä kriteereistäni miesten suhteen, jotka ovat aina johtaneet minut harhaan.  Päätin, etten enää katso ulkonäköön tai muuhunkaan joutavaan. Nooh, tämä jätkä tuntui olevan minuakin nirsompi ja ilkeästi voisin todeta, että tuolla ulkonäöllä ei ehken kannattaisi. Ja millaisin kriteerejä tämä peelo sitten asetti? No tämä vajokki edellytti mahdolliselta muijakokelaalta hyvän kropan ja naaman lisäksi ennen kaikkea huippu-urheilijan kuntoa, pitää omata kuulemma tietty Cooperin testin tulos ennen kuin tämä lahja maailman naisille edes harkitsisi treffailua. WTF?! Voiko tämä ääliö olla oikeasti tosissaan? No ilmeisesti tämä oli, itse kun harrastaa kaikkea vähänkään liikunnallista maan ja taivaan väliltä ja kun näitä idiootteja on niin moneksi, aina joku pälli tulee puskan takaa näine vaatimuksineen. Olenhan kahjompiakin tavannut. Kieltämättä teki mieli viestittää takaisin, että no sinä jos kuka tulet kuolemaan yksin, tuolla pärstäkertoimella väljentäisin kriteerejä huomattavasti ja että minä puolestani edellytän mahdolliselta treffikumppanilta selväjärkisyyttä, mutta koska olen alkanut jo vihaamaan tätä luonteenomaista töykeyttäni, niin laitoin asiallisesti että ei kiitti.

Nyt muistankin jo varsin elävästi edelliset sinkkuaikani ja millaisiin psykopaatteihin sitä tuli törmättyä. En halua olla sinkku. En halua tapailla ketään. Vittu, J, nyt saatana ryhdistäydy. J osaa halutessaan ollan maailman suloisin ja hellyttävin ihminen, muutama minua ärsyttävä toiminta pitäisi vain lopettaa - ikuisiksi ajoiksi ja tämä tuntuu olevan kynnyskysymys.

Silläkin vaaralla, että ajatukseni saattavat vaikuttaa sekavalta puurolta niin on pakko palata tähän hyvään kuntoon. Juoksin sunnuntaina naisten kympin, parasta odottaen ja pahinta peläten. No vittu. Minähän juoksin sen, enkä kertaakaan sortunut kävelemään tai hidastelemaan. Täysillä loppua kohden. Aikaa meni about tunti. Olen supernainen. Olen täyttä terästä. Ja varsinkin kun kyllästän jatkuvasti keuhkojani tervalla ja boikotoin kaikenlaista lenkkeilyä juoksumuodossa, niin silti pystyin siihen. Fiilis oli uskomaton. Jos leijonien MM- kullan voisi luokitella ihmeeksi, niin minä - paskan yleiskunnon omaava laiskimus - tein jotain vielä suurempaa. En muista koska olisin viimeksi nauttinut tuollaisesta tuskan ja euforian suloisesta yhdistelmästä ja tuntenut oloani noin rentoutuneeksi. Nyt kun vimeisetkin lihakset ovat parantuneet, suuntaan lenkille tänään. Janoan tuota tunnetta ja haluan lisää. Tässä siis yksi lisäsyy, minkä vuoksi voin suosiolla haistattaa tuon kuntoilufriikin vaatimuksille vitut hymyillen. Olen kerrankin ylpeä ja tyytyväinen itseeni. Aivan kuin vanha minä olisi kuoriutumassa esiin. Seuraava asken on operaatio röökin polton lopetus ja puolimaratoni.

Mitäs muuta? No, vakavampaan aiheeseen..

Kuten olen jo aiemmin tilittänyt, minua niin suuresti vituttaa nämä kanin lailla sikiävät kompleksiset, itsekkäät narkki-alkkisvanhemmat, jotka kokevat asiakseen pilata jälkikasvujensa elämän. Ei jumalauta, miten minua eilen alkoi oksettamaan kun kävin röökinostossa lähikaupassa. Jokin lähiöämmä oli sekaisin kuin seinäkello ja hänen arviolta 10- vuotias poikansa osui kauppaan kavereidensa kanssa samaan aikaan ja sanoi: "Äitiii, oletsä TAAS kamoissa?!". Kävi niin sääliksi tuota lasta, jotenkin aistin lapsiraukan epätoivon, kun hän yritti hillitä aineista äitiään kertomasta sekopääjuttujaan ja pojan kaverit katselivat naureskellen vieressä.  Ja jos meininki on tuollaista jo lähikaupassa, niin voi vain kuvitella mitä tapahtuu heidän kotonaan. Tuskinpa tuo ämmä auttaa poikaansa matikan laskussa, tuskin on rahaa tai halua viedä poikaa lätkä-/futis- treeneihin, tuskin kokkaa ruokaa lapselleen koulun jälkeen tai ylipäätään mitään, mitä normaalit vanhemmat tekee. Eikö sossu voi tehdä tuolle mitään?

Tuo on niin vitun väärin, että maailmassa on niin monta mukavaa, normaalia pariskuntaa, jotka eivät saa lasta vaikka kuinka syytäisivät rahaa hedelmöityshoitoihin ja sitten tuommoiset kamaa vetävät lähiöluuserit tunkevat kakaraa maailmaan kuin liukuhihnalta, ostavat lapsilisillä paskaa, jolla saada pää sekaisin, eivätkä piittaa lapsistaan. Eivät välitä, eivät pidä huolta, eivätkä kai edes rakasta. Vaikkei minulla ole minkäänlaista kokemusta, ei niin vanhemmuudesta kuin ei lapsettomuudestakaan, niin silti tuntuu että täysin ulkopuolisena sydän särkyy. Tuntuu niin vitun väärältä ja epäreilulta. Maailma on niin vitun sairas paikka. Ihmiset ovat niin vitun sekaisin päästään. Olisin oikeasti sitä mieltä, että kaikki nuo itsetuhoiset juopot/narkkarit pitäisi pakkosterilisoida, heittää johonkin vitun synkkään rotkoon ja antaa niiden tapella siellä keskenään maailmanloppuun.

Tietenkään ei pidä yleistää, varmaan moni onnistuu pääsemään kuiville. Onhan J:n paskapää äitikin ryhdistäytynyt, hänhän tissuttelee vain viikonloppuisin ja on kännissä pelkästään vitun ärsyttävä - melko harmiton. Mutta ei auta! Tuo niin sanottu ryhdistäytyminen tapahtui 10 vuotta liian myöhään ja sekin pelkästään siksi, että muijalla kävi flaksi ja sattui löytämään semi-järkevät äijän. Vahinko ehti jo tapahtua. Missä ämmä oli silloin kun J oli pieni? Niinpä. Ei ainakaan auttamassa matikan laskuissa eikä kokkaamassa iltapalaa, vaan vitun kännissä jonkun hullun ukon luona rehut levällään.

Joo, ei pitäisi moralisoida, en ole täydellinen itsekään. Mutta kai minussakin jotain hyvää on, kun näen miten väärin jotkut ihmiset toimii ja miten se herättää minussa tunteita.

Lähden lenkille ja koetan unohtaa maailman pahuuden.

Vihaan J:n äitiä. Ei luojan tähden, jos joku ihminen osaa olla kaksinaamainen ja piittaamaton, niin se on J:n ihana äitiliini. Aivan sairas ämmä jos totta puhutaan. Voisi sanoa että mikähän vittu minä sitten luulen olevani, no sairas ämmä myös, mutta minä sentään olen sairas ämmä päin naamaa enkä esitä mitään muuta. Tuon ämmän takia J on mitä on. J:n äiti sai J:n vahingossa ja aivan liian nuorena. Monesti liian nuorena lapsen saaneille käy sillä tavalla, että tulee halu ottaa vahinko takaisin ja elää kuten olisi ilman lasta elänyt. Kun J oli lapsi ja olisi eniten tarvinnut äitiä, tämä äideistä parhain juoksi kapakoissa, jakeli rasiaansa ja seurusteli mitä "lupaavimpien" miesten kanssa (ts. väkivaltaisten alkoholistien) tuoden tällaista miehen mallia J:n elämään. Menee vähän keittiöpsykologian puolelle joo, minulla kun ei ole minkäänlaista asiantuntemusta ko. aiheesta, mutta sanoohan sen nyt jo maalaisjärkikin: J ei saanut lapsena sitä äidin, naisen rakkautta, joka olisi antanut J:lle eväät rakastaa naista aikuisella iällä, joten ihmekös tuo jos J:n parisuhteet ei onnistu. J on oppinut pienestä pitäen siihen, että naiset hylkää, naiset ajavat pelkästään omaa etuaan eivätkä naiset välitä. J rakastaa naisia siten kuin he sen ansaitsevat. Liekö edes terapia auttaisi J:tä pääsemään tuosta yli.

Nykyään J:llä ja äidillä on on/off-suhde. Saattaa mennä kuukausia ilman että J ei ole äitinsä kanssa missään yhteyksissä, toisinaan he ovat ylimmät ystävät. Sitä en kiellä etteikö J:n äiti olisi ryhdistäytynyt elämässään sitten J:n lapsuusvuosien ja jollain tasolla tiedostanut virheensä, mutta mikään - ei mikään - pysty korvaamaan J:lle koskaan sitä perisyntiä minkä J:n äiti kehtasi tehdä J:n ollessa lapsi. J äiti syyttää minua, mitä en oikein käsitä.

En ole itsekään mikään pyhimys, olen todella hankala  ja pikkumainen luonne. Mutta jos minä rakastan niin minä teen kaikkeni, vaikkapa syön paskaa ja hakkaan oikean käteni irti. Ja J:tä minä olen rakastanut. Niin pitkälle, että olen jopa itseni ja oman hyvinvointini siinä pelissä unohtanut. Ja sitten tämä J:n äiti kehtaa jauhaa J:lle paskaa siitä, miten minä olen kaiken pahan alku ja juuri. Minulle selittää päin vastaista, mitenkä häntä harmittaa omat virheensä aikoinaan.

Voisi kysyä, että vittuako minä tiedän mitään äitinä olemisesta. No niinpä, en vittuakaan. Sen näkee sitten joskus, kun joku piruparka saa minut äidikseen. Mutta uskon, että rakastan niin kuin oma äitini rakasti minua. Vanhempieni avioliitto oli kuin jotain sadistista leikkiä, sitä en kiellä. Äiti kärsi miltei 20 vuotta siitä, miten isäni bylsi jatkuvasti vieraita naisia, vittuili, haukkui, hylkäsi (=narsistin perikuva), muttei koskaan jättänyt minua. Äiti kärsi hiljaa, mutta jaksoi pitää huolen lapsestaan. En ollut koskaan yksin. Vaikka äidillä oli miten paskamaista, niin silti jaksoi olla äiti kun eniten sellaista tarvitsin. Tiedän siis millaista äidinrakkaus on ja melko varmasti osaan siksi myös antaa sitä omalle lapselle. Nyt äiti on todella onnellinen, uudessa suhteessa ja saa elää sellaista elämää kuin ansaitseekin. Äiti koetti suojella minua kun olin pieni ja nyt kun ole iso ja kärsin, koetan itse suojella äitiä enkä kerro mitä paskaa itse elän parhaillaan. Olen joskus maininnut ongelmista ja se saa äidin aivan pois tolaltaan, joten on paras olla hyvin hissukseen ja leikkiä vahvaa.

Mutta se on niin kummallinen juttu, miten äidin rakkaus on kuin kaksiteräinen miekka. Kun se on oikeaa ja puhdasta, lapsi oppii rakastamaan, mutta toisaalta jos se puuttuu, menee myös lapselta kyky rakastaa. Moni on sanonut, miten tyttö voi elää ilman isää, mutta poika tulee aina tarvitsemaan isän, miehen mallin (ja tästä syystä yh-äitien pojista kasvaa hulttioita, siis jos puuttuu mies elämästä). En oikein usko tähän. Äiti on se elämän tärkein ihminen. Äiti on nainen ja ilmentää naisen rakkautta. Ja jos nyt oletetaan että kuitenkin suurin osa miehistä päätyy loppujen lopuksi suhteeseen naisen kanssa (en nyt syrji homoja mitenkään), niin poika rakastaa naistaan sen mallin mukaan minkä oma äitinsä on antanut.

Paljon asioita voi elämässään sörssiä, mutta toivon ja rukoilen että vanhemmuus ei tule kuulumaan omalta osaltani näihin. J ilmentää sitä, mikä on pahin vaihtoehto mitä voi käydä. Niin ja puhumattakaan J:n omasta vanhemmuudesta. Kunnioitettava saavutus, miten J:kin on jo onnistunut suhteellisen nuorella iällä ryssimään oman tehtävänsä vanhempana. J:llähän on siis jo lapsi ex-muijansa kanssa. Myönnettäköön, että J:n exä on aika pimeä tapaus - kuinka monelle teinitytölle (tai ylipäätään kenellekään) tulee mieleen jättää salaa pillerit syömättä, hankkiutua tahallaan raskaaksi ja tällä keinoin saada kahlittua haluamansa äijä itselleen. En nyt harjoita mitään itsekehua edelleenkään, mutta 17 - 18- kesäisenä minulla oli ihan muunlaiset intressit (baarit, kundit, meikit, kuteet ja hyvä humala) ja olisin varmasti kuollut jo pelosta, jos olisin edes epäillytkään mahdollisuutta olla raskaana. Se vähä mitä tiedän J:n roolista isänä, J oli aluksi siinä hommassa hyvä. J pitää kovasti kaikista lapsista. J:n exä alkoi kuitenkin lyödä kapuloita rattaisiin eron jälkeen, eikä J päässyt oikein tapaamaan lastaan. Tässä vaiheessa J:n olisi pitänyt taistella, yhteishuoltajuus antaa sen verran vahvan aseman että J olisi viranomaisteitse pystynyt toteuttamaan tapaamisoikeuksiaan (vaikken vanhemmuudesta tiedä paskaakaan ja olen muutenkin niukoilla älynlahjoilla varustettu, niin olen kuitenkin käynyt oikista jo useamman vuoden niin tämän tiedän faktaksi). Mutta J pysyi passiivisena ja nyt on todellakin myöhäistä, mikään lain kirjain ei enää J:tä auta, oikeuksia olisi pitänyt ryhtyä peräämään HETI kun muija ryhtyi hankalaksi. J halusi leikkiä marttyyria. Nyt J:n kersa hädin tuskin edes muistaa J:n olemassa oloa, olipa huhujen mukaan J:n exä kertonut lapsukaiselle jopa J:n olevan kuollut.

Mutta paljosta vetoa, että J:n surkea äitisuhde vaikutti jollain tapaa tähänkin. Pilasi J:n kyvyt olla vanhempana lapselleen. Hällä väliä- asenne tarttuu.

Tulen vihaamaan J:n äitiä, ja ylipäätään kaikkia viinan ja munan perässä juoksevia lapsensa hylkääviä äitejä ikuisesti. Ja säälin niitä ihmisparkoja, jotka ajatuvat parisuhteisiin tällaisten äitien hylkiölasten kanssa. Tämä vittumainen oravanpyörä pyörii ja pyörii ja pilaa kaikkien elämän.

 

Vittu kun minua ahdistaa. Näiden erosotkujen lisäksi minua stressaa aivan mielettömästi, kun täytän jälleen ensikuussa vuosia. Moni parikymmentä vuotta vanhempi ihminen saattaisi ärähtää minulle että turpa kiinni, mutta minkäs sitä ihminen tuntemuksilleen mahtaa? Jos jotain olen oppinut elämästä, niin se menee aivan jumalattoman nopeasti. Okei. 24 vuotta ei tunnu vielä miltään. Mutta vuosi menee nopeasti. Sitten ollaan jo 25. Ja viisi vuotta on kuin yksi hujaus, olen huomannut miten nopeasti viisi vuotta menee. Sitten ollaan jo iässä, jolloin pitäisi pikkuhiljaa jo alkaa tietämään että mitähän sitä elämältä mahtaisi haluta. Elän samoja tuntemuksia kuin kolmenkympin kriisin kanssa kamppailevat. Pirun outoa.

Ihmettelen joskus itsekin järjen juoksuani. Eihän 24 ole sentään NIIN paljon. Mutta tuohon 24.ään vuoteen mahtuu niin paljon, että tunnen oloni kaksin verroin vanhemmaksi. Olen kokenut elämässäni jo pennusta lähtien sen, mitä yhdenkään 24- vuotiaan ei kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan tulisi vielä olla kokenut. Mutta minkäs  teet, shit happens. Tunnen suunnatonta kateutta kun joskus kävelen läheisen ala-asteen ohi, lapset naureskelevat iloisina ja kiikkuvat. Minä olin tuossa iässä jo tuntenut maailman taakan harteillani. Piti pitää huolta äidistä, joka oli hirvittävän surullinen narsisti-isäni kanssa - hyvin monta itkuista vuotta. Samaan aikaan minua kiusattiin koulussa, lähes koko peruskoulun ajan. En voinut olla penskana missään turvassa, kotona oli omat itkunsa ja koulussa piti pelätä jatkuvasti milloin saa köniinsä tai mitä paskanjauhannan aihetta olemiseni sietämätön keveys seuraavaksi aiheuttaa. Teininä tuli uudet ongelmat. Juoksin nuorisopsykiatrilla ja ryyppäsin pahaa oloa pois. Enkä ollut edes hädin tuskin täysi-ikäinen, kun elin sitten jo itsekin helvetillistä parisuhdetta. J:n kanssa olin ensimmäistä kertaa onnellinen. Kunnes sekin loppui. En nyt halua tehdä tästä mitään valitusvirttä elämän kurjuudesta, koska onhan minulla ollut hyviäkin hetkiä. Mutta en voi kieltää etteikö tässä olisi jo ollut yhdelle ihmiselle tarpeeksi paskaa niskaan. Joku sanoi minulle joskus, että niille annetaan, jotka jaksaa kantaa. No sitten minun oletetaan jaksavan aika helvetin paljon.

Minua rehellisesti sanoen pelottaa täyttää vuosia. Pelkään, mitä seuraava 24 vuotta eteeni heittää. Minua pelottaa elää. Siis ei mitään väärinkäsityksiä, niin kajahtanut en sentään ole että suunnittelisin mitään junan alle hyppäämistä tai yhtä älytöntä, vaan se pelko on enemmän sellaista tulevaisuuden pelkoa. Toivon että aika pysähtyisi edes hetkeksi, että voisin ryhdistäytyä ja valmistautua siihen, että jotain saattaa tapahtua. Mutta kun aika menee niin nopeasti, että  se mikä tapahtuu, tulee aivan puskista ja säikähdän. Olen siinä mielessä vahva ihminen, että jos pitäisi summata yhteen kaikki mitä olen elämässäni kokenut ja antaa se sama jollekin muulle kannettavaksi, niin siinä saattaisi aika moni hypätä junan alle, mutta minä olen ottanut kaiken tunnollisesti pataan ja noussut aina kokemusta vahvempana. Mutta silti minua pelottaa.

Yksi aivan kummallinen ajatus on kuitenkin herännyt (varmaan liittyy tähän kolmenkympin kriisiini): pitäisikö minun tehdä lapsi? Sillä tavalla voisin antaa jollekin muulle mahdollisuuden koettaa pärjätä vähän paremmin kuin itse olen pärjännyt ja vahtia haukkana, ettei jälkikasvu uusi minun virheitäni. Tekisin merkittävimmän tekoni 24 vuoteen, antaisin mahdollisuuden. Leikittelin J:n kanssa ajatuksella. Rakastamme molemmat toisiamme niin hirvittävästi, että eikö olisi järkevää että fuusioisimme tämän rakkautemme uudeksi elämäksi, joka jäisi elämään kahden kompleksin ihmisen rakkauden muistona. Siinä olisi pala molempia meistä ja se pitäisi meidät eronkin jälkeen edes jotenkin yhdessä. Eikä tekisi samoja mokia kuin me.

Jep. Maailman kaikkeuden älyttömin ajatus.

Olen miettinyt pienen tyhmän pääni puhki. J haluaa minut takaisin. No sepäs yllättävää. Kuluneen vuoden aikana J:lla on ollut miljoona tilaisuutta näyttää minulle haluavansa minut takaisin, miljoona tilaisuutta tehdä kaikkensa minun eteeni ja näyttää että olen se tärkein. Mutta nyt kun minä olen onnistunut niin sanotusti kasvattamaan itselleni pallit edes siinä määrin, että uskallan sanoa että ei enää, niin sitten J mukamas on tajuavinaan minun olevan maailmankaikkeuden ihmeellisin olento. Sen "ei enää" sanominen oli jo äärettömän suuri ponnistelu minulta, että sain sen ulos suustani. Sen jälkeen olen ponnistellut kuin hullu pitäytyäkseni tuossa päätöksessä. Päätösessä pysyminen on aivan helvetin vaikeaa, kun näen välähdyksiä siitä ihmisestä jota joskus ennen niin hirveästi rakastin. Vanha kunnon J on ruvennut kuoriutumaan taas esiin siitä ihmisestä, jota en tunne. Ja olen jälleen vielä enemmän sekaisin.

Katselimme eilen telkkaria sylikkäin - aivan niin kuin ennenkin. Pussailimme, halailimme ja pidimme kädestä kiinni. Tunsin itseni aivan mielettömäksi huijariksi, kun aivoni sanoivat "ei enää", mutta sitten käytös oli aivan toista. Jollain ihmeellisellä tavalla minusta tuntui kuin olisit pettänyt (myönnettäköön, tiedän miltä sekin tuntuu - en tosin ole J:n kanssa ollessani hairahtanut), petin itseäni J:n kanssa. Lupasin itselleni, että ei enää ja sitten menen ja miltei rikon sen lupauksen. Voiko ihminen enää vinksahtaneempi olla?

No mietitäänpäs nyt järjellä tätä J:n ehdotusta, laitetaan ylös hyvät ja huonot puolet:

+ J on ensimmäinen mies ketä olen rakastanut ihan oikeasti

+ J on saanut minut toisinaan aivan järjettömän onnelliseksi

+ loistava seksielämä

+ silloin kun kaikki on hyvin, kaikki on erittäin hyvin; meillä on hauskaa keskenämme ja olemme kuin mikä tahansa yltiöonnellinen pariskunta

Ja sitten huonot...

- en luota enää J:hin enkä hänen sanomisiinsa tai lupauksiinsa

- silloin kun kaikki on huonosti, kaikki on aivan helvetin huonosti

- J:n mustasukkaisuus; haluan lähteä kavereiden kanssa ulos ilman mustasukkaisuuskohtauksia ja tehdä asioita yksin ilman että minua epäillään jatkuvasti

- tuntuu, että olen aina J:lle toisarvoinen.

 

Tämmöistä.