Vitun (pahoittelen sanavalintojani, mutten kykene itseilmaisuun tässä asiassa ilman lukuisia v- sanoja) hyvä kysymys, jota olen miettinyt jo peräti kuukauden kun olen roikkunut löysässä hirressä. Ei kai mitenkään. Tai jos korjataan niin se ei voi tapahtua muuten kuin että henkilö A muuttaa henkilö B:n luota paikkaan C. Näyttää niin helpolta mustana valkoisella, mutta sitten tämä käytännön toteutus onkin toinen juttu. Miten ihmeessä voi olla niin hankalaa päästää irti ihmisestä, jota on miljoona kertaa vannonut vihaavansa maailmanloppuun? Varmaankin siksi, että tämä "viha" on lähinnä tilannekohtaista.

Parasta mennä tämän tarinan alkutekijöihin monta vuotta taaksepäin. Elettiin kevät-talvea, jolloin olin itse henkilö A ja muutin pois. Tämä oli melko helppoa, sillä en tuskin koskaan ollut rakastanutkaan silloista avomiestäni. Olin hirvittävän nuori enkä edes tiennyt kunnolla mitä rakkaus on ja typeryyksissäni muutin yhteen henkilön kanssa, jonka kanssa minulla ei ollut niin mitään yhteistä. Avoliitto pitäisi kieltää lailla alle 20- vuotiailta. Ajattelin, että elämä on tyytymistä johonkin. On tyydyttävä siihen kuka sattuukaan rakastamaan, ei niin väliä sillä että tunteeko itse samoin. Molemminpuolinen rakkaus oli minulle lähinnä myytti, urbaanilegenda.

Irtiotto oli lopulta viisain tekoni koskaan. Päätin, että ennemmin elän yksin hautaan asti kun elän enää koskaan ihmisen kanssa jota en rakasta. 20- vuotiaan nuoren naisen suuri päätös.

Sitten tuli kesä. Eikä ole todellakaan paskapuhetta, että rakkaus ilmestyy kun sitä vähiten odottaa. En olisi voinut vähempää odottaa tapaavani ketään enkä edes halunnutkaan. Tuli mies, joka veti minulta jalat alta. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi ja elänyt ihan oikeata elämää: hänellä oli lapsi, oma talo sun muut höysteet avovaimonsa kanssa. Ennen kuin minua aletaan leimaamaan kodinrikkojaksi, niin hänen silloinen suhteensa veteli viimeisiään (aivan kuin minun ja hänen suhde nyt tänä päivänä) ja he olisivat eronneet oli minua tai ei.

Mies oli jotenkin niin vaarallisen  ja arvoituksellisen tuntuinen, mutta samaan aikaan niin koukuttava. Ensimmäistä kertaa koskaan joku nauroi oikeasti jutuilleni (eksäni oli vain tuijottanut hölmistyneenä: "oliko toi nyt joku vitsi") ja ensimmäistä kertaa toisen kosketus, ihan pelkkä hipaisu kouraisii vatsapohjissa myöten. Seksistä en edes ala puhumaan, sillä se oli myös aivan toisesta maailmasta. Olin aivan järjettömän rakastunut. Sen huomasi siitä, kun ajattelin kokonaan uudenlaisia asioita. Olin aiemmin vannonut etten koskaan halua mennä naimisiin saati hankkia lapsia. Nyt tästä tuli minun salainen unelmani.

Ongelmia oli tosin jo alusta alkaen. Miehen ei ollut todellakaan helppoa hypätä suhteesta toiseen, ongelmat seurasivat. Miehen eksä oli ollut vieraissa juoksevaa sorttia ja totta kai samat epäilykset kohdistuivat minuun. Koko meidän suhteen aikana epäilys on jäytänyt lähes aina ja olen vihannut sitä, etten voi edes käydä kaverini kanssa viinilasillisella ilman että minua epäillään ties mistä. Sitten oli aluksi myös välimatka. Peräti 200 kilometriä. Elimme miltei vuoden ajan viikonloppusuhteessa. Viikot olivat sietämätöntä ikävää ja viikonloput yhdessäoloa.

Sitten muutimme yhteen, minun järjettömän pieneen vuokrakaksiooni. Ensimmäinen vuosi oli todella onnellinen: kävelimme yhdessä illat ja juttelimme tulevaisuudesta, kiertelimme Ikeassa ällörakastuneina pesänrakentajina ja sen semmoista.  Jokainen päivä oli mahdollisuus. Sain sormuksen, jota olin vannonut etten koskaan pitäisi. Sitten tuli ongelmat. Mies tajusi jotenkin viiveellä, että asuukin yhtäkkiä 200 kilometrin päässä kaikesta tutusta, alkuhuuma on haihtunut ja jäljellä on arki. Hän ryhtyi juomaan ja bailaamaan vailla huomista. Ja minä katsoin sitä päivästä toiseen, kun rakastin. Rakastan.

Minusta tuli katkera, surullinen ja toivoton. Miksi näin piti käydä? Kun kerrankin oli murrettu myytti molemminpuolisesta rakkaudesta. Hiljattain heräsin siihen faktaan, että elämä valuu hukkaan joka päivä, kun odotan jotain mitä ei tapahdu. No ensiksi mies tietenkin lupasi muuttuvansa ja itki ne klassiset "teen mitä vaan, en halua menettää sinua"- itkut. Ja yritettiin. Ja petyttiin. Sanoin, että tämän pitää loppua. Mies ryhtyi etsimään itselleen asuntoa ja ilmeisesti sellainen on jo hänelle luvattu, heti ei kuitenkaan pääse muuttamaan. Nyt elämme vielä toistaiseksi saman katon alla, teemme toistemme elämästä helvettiä ja minä teen hiljaista kuolemaa. Olen järkyttynyt siitä, miten yhteiset lupaukset, rakkaus ja unelmat ovat muuttuneet sietämättömäksi peliksi, jossa tarkoituksena on satuttaa toista mahdollisimman kovasti ja iskeä vyön alle. Pilvilinnat sortuivat ja jäin kasan alle. Haluaisin vihata, mutten osaa ja vihaan sitä eniten. Miksi vielä rakastan? Miksi sattuu? Miksi toivon että hän lähtisi pois silmistäni ja mahdollisimman nopeasti, mutta samalla toivon mielessäni että hän halaisi minua eikä koskaan päästäisi irti?

Miksi olen näin vitun sekaisin?