Aivoissani pyörii piinaava sekamelska pimeitä ja vähemmän pimeitä ajatuksia. Hän (viittaan jatkossa häneen J) on kanssani, muttei kuitenkaan ole. En tiedä, olisiko se helpompaa jos hän asuisi jo omassa kämpässään ja minä olisin yksin. Varmaan ikävöisin silti. Silti tämä kämppishomma raastaa. J on töissä ja pyörin nyt kotona kuin puolukka pillussa, eilen oli hirveä sota päällä ja olisin halunnut aamulla vähän jutella asioista. Että miten pitäisi menetellä nyt jatkossa, koska eihän se ole kovin reilua että jo ero itsessään on saanut minut hermoromahduksen partaalle ja sitten vielä pitäisi siihen päälle tapella lisää. Olisi pitänyt aamulla herätä aikaisemmin niin olisi voinut vaihtaa pari sanaa, mutta heräsin juuri kun J oli jo lähdössä. Jäi hirveä sanatulva vellomaan päähän. "Koetetaan nyt oikeesti olla vähän asiallisempia" jäi ensinnäkin sanomatta.

Illat ovat aika raivostuttavia. En tiedä onko se ihan okei, että syödään yhdessä ja sen jälkeen katsotaan telkkaria niin kuin ennenkin. Tulee sellainen huijariomainen olo. Telkkari on olohuoneessa, jossa J nukkuu, joten minä vetäydyn makkariin ja katselen ennen nukkumaanmeno pienestä ikivanhasta matkatelkkarista DVD:itä (heh, DVD:t kyllä näkyy, mutta ei mitkään lähetykset, lätkän MM- kisat ovat siis jääneet minulle hyvin pimentoon). Kuulostaa varmaan aika typerältä, mutta jotenkin minua helpottaa kun katselen Sinkkuelämää- boksilta jaksoja. Vaikka se on fiktiota, niin se jotenkin huojentaa kun muijilla on koko ajan uusi mies kierroksessa ja erotaan tuon tuosta noin vain - ilman itkuja. Se näyttää niin helpolta. Kummallista itsehoitoterapiaa minulle. Alkaa hieman kyrsiä, kun olen jo katsonut kaikki tuotantokaudet ja J:n muuttoon on vielä aikaa, mistä minä nyt saan iltarauhoitusta? Muuttohan siis tapahtuu päivänä X, mikä ei yhtään helpota tätä minun ahdistustani. En tiedä kuinka kauan tätä vielä jatkuu.

En tiedä pitäisikö tästä vetää herneet vai ei, mutta viime viikolla J oli käynyt baarissa ja antanut numeronsa jollekin naiselle ja lähettänyt sille tekstarin (siis yksikössä: vain yhden tekstarin - tein pienen rikollisen teon ja katsoin lokitiedot kännykästä - siitä tiedän että yhden ainoan tekstarin, TIEDETÄÄN, EI MAAILMAN KYPSINTÄ TOIMINTAA). Toisaalta itsehän olen jauhanut J:lle siitä että pitää jatkaa elämää ja että toivon J:n löytävän jonkun kivan tytön. Mutta silti huomaan että yksikin tekstari sattuu. Tulee sellainen fiilis, etten tainnutkaan merkitä mitään. Ja voihan se niin ollakin, mutta mitä väliä sillä enää minulle on kun kerran olemme eroamassa - vain pikantti lisä tähän jo muutenkin ylikuormittuneeseen sydänsurujen soppaan. Mutta silti. J on ollut koko ajan sillä linjoilla, ettei hän halua erota ja rakastaa minua, joten siinä mielessä tuo on jotenkin ristiriidassa sen puheiden kanssa.

Tässä kohtaa ajatusmaailmani menee vielä oudommaksi. Haluan ihan oikeasti seksiä. En pelkästään seksiä, vaan seksiä nimenomaan J:n kanssa. Jäähyväispano on jo itsessään kuolleena syntynyt ajatus, mutta se jos jokin on osa-alue missä meillä ei ole koskaan ollut ongelmia. Päinvastoin, se on ollut sellaista, jota edes sanat eivät riitä kuvailemaan. Eilen hiippailin kuin jokin himokas teinipenska olkkariin ja homma oli jo viittä vaille käynnissä, mutta sitten järjen ääni sanoi minulle että LOPETA. Kun saavutin baari-iän, oli hyvin helppoa jaella vailla minkäänlaisia tunteita, mutta nykyään on oltava tunnetta että edes kyseistä hommaa harkitsen. Joten jonkinlaisen seksisuhteen aloittaminen J:n kanssa jos mikä saisi jo ennestään sekaisin olevan pääni lopullisesti kahjouden puolelle. Tai ehkä se tekstari käynnisti jollain itsekkäällä sairaalla tavalla himoni. Se, että joku muu on kiinnostunut saa minutkin erittäin kiinnostuneeksi.

Pienet arjen jutut tuntuvat jotenkin aivan ylivoimaisilta. Työhakemuksen väsääminen tuntuu aivan mahdottomalta tehtävältä, jotenkin itsekehu ei nyt irtoa kun en nyt sattumoisin vakuuta itseänikään omasta loistavuudestani. Auto pitäisi siirtää sakkopaikalta omaan ruutuun mutta ruutuni edessä oli jokin kuorma-auto jotenkin aivan vittumaisesti pysäköitynä, enkä rehellisesti sanoen taida kyetä sellaiseen motoriikkaan saati aivotyöhön että pystyisin venkslaamaan kiesini ruutuun ilman peltivaurioita. Näytän aivan siltä kuin miltä minusta tuntuukin, eli ulkomuotoni selviää kun kuvittelee ihmisen joka on itkeä vollottanut kohta vuorokauden (eilinen sota jotenkin avasi tukkeutuneet hanat uudestaan) ja nukkunut kolmen tunnin yöunet. Jos jaksaisin hieman sutia meikkiä naamaani, niin en pelottaisi pieniä lapsia ulos mennessäni. Koira jätti aamulenkin jälkeen kasan hiekkaa lattialle, jota en vain yksinkertaisesti jaksa imuroida ja VIHAAN likaista lattiaa. Ja ilmoittauduin naisten kympille, joka on parin viikon päästä. Harjoittelu on jäänyt väliin ja olen kessutellut niinkin ahkerasti, että jo ajatus hölkkäaskelista pelottaa. Luultavasti alan hyperventiloimaan jo ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Jos nyt ihan oikeasti mietitään, niin liikunta on varmaan ainoa keino millä olen saanut itseni monesta kuopasta ylös. Hiki ja euforia on aina pitänyt minut tyytyväisenä. Mutta lenkkireleiden kiskominen päälle ja ulos raahautuminen tuntuu niin raskaalta. Helpompi on mennä tupakalle ja tuhota itseään. Näköjään ero ON ylivoimainen.

Ruven emotionaalisessa paskakuopassa ja unelmoin J:n sylistä, vaikka itse halusinkin tätä eroa ja sisin sanoo minulle että ei enää. Kuinka paljon enemmän ihminen voi enää olla sekaisin?